vietin viime yöni ihka oikeassa mielisairaalassa. oltiin niin jännän äärellä, että nukuin melkein koko aikani. siellä oli kuoleman hiljaista, kukaan ei hymyillyt (onneks) ja päivän kohokohta oli syöminen, lääkkeiden jako ja salkkarit. hiphurraa. teki kyllä kipeä kattoo niitä mainoksia salkkareiden välissä, jossa neuvotaan ottaa heti lainaa, ja syömään juuri sitä ja sitä, että voi hyvin. noh tässä me sitten ollaan, ihan varmasti kun ei ostettu sitä terveys vitamiini juomaa :) heti kun kotiin päästään, niin ostetaan, ja jopas olo kohenee hip vitun hei.
uniongelmat eivät loppuneet siinä yhdessä yössä, vaikka yritys oli kova kera unilääkkeen; kämppikseni lievästi sanottuna kuorsasi aika lailla.
siellä valuivat minuutit, ja kyllä aina kun kerkeää pelataan korttia tai neulotaan. mitäs muita urbaanilegendoja, ai niin! siellä ei ole sitä yhtä johtavaa skitsofreenikkoa jotka tuottaa muille aina mielipahaa. ne ihmiset oli siellä ku vanhuksia nuorten aikuisten kropissa. aika traagista, että voi olla tollasessa pisteessä.
pahinta oli, että tänä aamuna siellä oli sellasia mua nuorempia ja ikäsiä työharjoittelijoita. kiva mennä hakee sieltä lääkkeitä, ku semmoset kikattelevat hoitsut niitä jakelee. se oli suorastaan nöyryyttävää.
***
no en ollu tarpeeksi pipi. lupasin olla kiltisti ja nyt on puolentoista viikon sairasloma, ja ai niin
en osallistu ensi kevään ylioppilaskirjoituksiin (:
mitä seuraavaksi?
(huom. ratkaisua ei edelleenkään tullut sille ainaiselle yksinäisyydelleni ja hoidolle. eka ne muuten meinas ku saavuin taksilla sinne, että tulisin huomen uudestaa, juu morjens. no nyt mä meen sinne huomenna uudestaan klo 12.30)
***
musta tuntuu että mä oon sellanen pikkunen nappisilmänen koiranpentu, joka on hellyyttävä sen hetken. mua ei voi vastustaa ja kaikki haluaa pitää mut. sillon haluun näyttää mitä osaan ja kaikki on tosi ylpeitä. välillä annetaa jopa pari makupalaa ja paijataankin, mutta kukaan ei halua ottaa vastuuseen ja pitää omanaan.
että semmonen pallero.
