28. lokakuuta 2010

please let me know that it's real

huomenna lontoo!
ja mulla on kamala ikävä.

huhhuh, nimittäin ihan mielettömät fiilikset
mistä, höh, no susta
oot mun superhölmö pöppelin sköppeli

27. lokakuuta 2010

i think it's gonna be a long long time

mä hymyilen pitkästä aikaa.
ylihuomenna lontoo.

pidän sinusta, siinä kaikki. pitääkö se todistaa tuhansilla sanoilla?

24. lokakuuta 2010

a job that slowly kills you

kirjoitan tämän siksi koska haluan muistaa. pääni tulvii läheltä oman historiani ajatuksia, ja koska lapsuus ei ole miten suunnattoman matkan päässä, muistoni saattaa olla hiukan eheämpi kuin kymmene vuoden päästä.
heräsin aamulla naapurissa itkeneeseen lapseen. vieläkin tämä vollottaa. kohta jo puolituntia on ollut kiljun sekaista itkua.

nukuin viime yönä ehkä kai hyvin. pelastin miikkiksen kanssa muun muassa lapsen jäämästä auton alle ja olimme näsijärven jäällä juttelemassa paulin kanssa. tein myös jonkin sortin valokuva kollaasin kun hän kävi avannossa tai jossain sellaisessa..
tein siellä myös kieleharjoituksia jostain ala-asteen kirjasta, ja unen alussa olin katin kanssa selvittämässä rikosta.

sitten heräsin tähän yläkerran lapsukaisen itkuun ja niin ajatukseni hyppäsivät minut ala-asteelle.
harjoittelimme joulunäytelmiä niemenkylän nuorisoseuralla. siellä pidettiin aina joulujuhlat ja joka maanantai peli-ilta. se oli kolkko paikka, mutta ainoa jossa oli mahdollisuus näyttämöön. toisin kuin särkilähdessa me jouduimme rakentamaan sen joka joulu- ja kevätjuhlaan.

sinä syksynä tajusin, että täytyi jättää jotain elämässä taakseni ja varttua. se toi paljon tunne kuohuja ja tuskaa. ihan kuin olisin menettämässä osan identiteetistäni ja kasvattamassa jonkun vieraan osan, joka ei ollut enää minä.
meikkaaminen alkoi ja musiikki tuli kuvioihin. ellei elokuva ollut k-15 tai korkeampi luokitus, se ei ollut minkään arvoinen. näiden pinnallisten ajatusten vierellä kulki myös oma tajuntani, joka oli haikea ja surullinen. toiseen suuntaan ei voinut enää palata, olin yksin tässä maailmassa, minun perheeni oli vähän vinksahtanut kaikki siellä olleet tapahtumat ollut oma vikani (tämä sitten vuosien myötä ja edelleen jatkuu mielessäni prosessina jota koetan hyväksyä). samana vuonna opin katkeroitumaan ja jossittelemaan. asemani oli edelleen pohjasakkaa, eikä kukaan voinut minusta ainakaan julkisesti pitää.

aloitin kuudennen luonkan myös hirvittävän pelon vallassa, muutamaa päiväää kesälomaa ennen olin aiheuttanut hirveän sotkun ja menetin kaikki kaverini. se pelko kulki kanssani koko kesän ajan, vaikka sain sovittua vanhan ystäväni kanssa, ja rohkaistuin palaamaan kesän jälkeen takaisin, ja luotua muutaman ystävyyssuhteen muualla. olin myös varma selviäväni kun livautin kesällä saamani kissanpennun mukaan pohjanmaalle. hän ei ainakaan kääntäisi minulle selkäänsä. lisäksi minulla oli kirjeystäviä, jotka ovat säilyneet tähän päivään asti.
sain siis kannateltua itseni pelon täyttämässä ympäristössäni joten kuten.

syksyn ensimmäisten päivien jälkeen, minulle käännettiin kuitenkin selkä. en ollut sen parempi vuoden jälkeen, en kelvannut, pukeuduin väärin ja olin alhaisempi. ensimmäistä kertaa aloin todella purkaa yksinäisyyttäni kirjoihin ja koulunkäyntiin. silloin tuntui ettei niillä ollut mitään virkaa, mutta heh, ilman sitä tartuntaa lukemiselle en varmasti olisi tässä.
aloin myös unelmoimaan jostain paremmasta, ainahan olen niin tehnyt mutta nyt se varmistui entisestään. halusin mennä kallion lukioon, halusin tavata taiteellisia ihmisiä ja olla heidän ystävänsä. minulla oli uskoa ettei tämä miljöö ollut elämäni ainut vaihtoehto.

vietin syksyni joko jalkapalloa pelaten ja pelkoni voittamisen puolesta (pelkäsin ihan hirmuisesti sitä palloa), tai välitunneilla hiippaillen sisällä tai piirellen vaikkei sitä missään nimessä olisi saanut tehdä, siis viettää välitunteja sisätiloissa. minusta oli vain ihan suunnattoman noloa näyttäytyä joko minua nuorempien kanssa puhumattakaan olemaan yksin. se olisi ollut siinä koulumme monarkiassa häpeällistä.
samana vuonna opin myös mielyttämisen taidon, sen että muitten vinkkejä kannatti kuunnella, jotta saattoi säästää nahkansa.
aina se ei kuitenkaan toiminut. olin edelleen yksinäisyyden ja surun sekoittama. syytin kaikesta itseäni, enkä voinut kuin tyytyä osaani. kärsivällisyydellä ja hiljaa olemisella saattaa selvitä. se ei pidä paikkaansa mutta yritin.
en kertonut kellekkään, ettei kukaan voinut edes hipaista minua, tai että joudun lopettamaan lempivaatteitteni käytön minua alkaessa haukkua lesboksi. lisäksi minulta kopioitiin tehtäviin vastaukset minun mukisematta ja kuka tahansa saattoi ohittaa minut ruokajonossa tai valita viimeisenä joukkueeseen. en kertonut kellekkään että minua uhkailtiin, ja kielettiin olemasta niiden ja niiden kanssa, tai sitä että jokaista tuntia ennen minua heiteltiin pyyhekumeilla, taulusienillä ja tennispalloilla.
se oli osani, jota en voinut muuttaa.

vasta lukion ekalla uskalsin myöntää elämässäni että minua oltiin koulukiusattu, muutin sen muotoon jos puhuin siitä ihmisille, että "minulle auottiin päätä".

jos koetin puhua tilastani kotona, niin minua kehotettiin kääntämään toinenkin poski niinkuin raamattussa sanottiin, muuta tukea en sieltä saanut. päinvastoin koulu vaan puhui erikoisesta uskonnonopettajasta ja muistan toivoneeni mitä hartaimmin ettei hänestä tulisi koskaan kenenkään luokanvalvoja. ajatellessani että heillä yläasteen oppilailla olisi äitiäni yksi tunti viikossa puhumattakaan lukiolaisista oli nöyryyttävää. minusta ne olivat joku ihan oma genrensä johon minulla ei ollut varaa ollaa missään nimessä vuorovaikutuksessa.
olen aina muutenkin tuntenut nuorison nöyryyttäväksi. sellaiseksi joka on minua parempi. vieläkin jos kuulen sellaista kovaa naurua tai sen sellaista kadulla, tuntuu kuin se olisi osoitettu minulle.
he ovat vielä tietämättömiä elämän faktoista ja suuntaavat eteenpäin välittämättä seurauksista, heillä on siihen oikeus. he saavat talloa päälleni. minä nöyrryn osaani. ovathan he niin kauniita ja täynnä elämää.

palataan takaisin jouluun ja johonkin vastenmielisiin näytelmäharjoituksiin koulussa. viimeiset päivät olivat käsissä. jaoin luokalleni joulukortit.
osa ei ottanut niitä vastaan, tai nauroi tai koetti piilottaa ne seinän väliin.
se tunne istuessani ja nähdessäni sen halventavan naurun, sai syyttämään itseni ja nousemaan myös marttyyrin tasolla. minä olin yrittänyt antaa anteeksi ja olla ystävä. silti se ei vaan käynyt heille.
muistan etten enää käyttänyt päälläni ollut paitaa enää sen jälkeen, aloin uskomaan että jotkut vaatteet ja tavarat tuottiavat huonoa onnea jota eniten pelkäsin. olihan huonommuus ja huonot asiat minulle arkea.

mitä minun olisi pitänyt tehdä paremmin?

16. lokakuuta 2010

addict of misery

suurin syy miksen ole kirjoittanut johtuu häpeästä. yhdys_sana_virheistä ja muusta potaskasta.
ei kyllä kiinnosta, mutta toisaalta se ruokkii huonouden tunnetta.

paperille tuli rustattua muutama ajatus, mutta ei niistä tänne ole.

jotenkin olen pettänyt kaikki, arvoni itseni, perheeni; kaikki.

haluan taas livetä paikalta, pitkin viemäreitä muun paskan seassa.

sitä ei halua vastaanottaa uutta tai elää vanhassa. sitä koettaa pysyä kaikin voimin kasassa.
ja se vasta on vaikeaa. se sisältää velvollisuuksia ja jatkuvuuutta, mutta ei vaan pysty.
toivon joka päivä että saisin vain ummistaa silmäni pois kaikelta pahalta ja avata ne parempien mahdollisuuksien toivossa, toisena ihmisenä.
sitä päivää ei koskaan koita.

myötätuntoni on turtunut ja roolini on läpikoluttu. muutamat asiat jotka ovat tuonneet sisältöä pelottavat ja pelkään aiheuttavani harmia. osittain olen kuitenkin huomannut saaneeni jotain kunnioitusta ja jopa vasta kaikua, esimerkiksi kauniita sanoja ja empatiaa. ne kantavat. kiitos niistä. halauksista ja rohkaisuista. te olette tärkeitä!

olen raiteillani siis tavallaan mutta sisältä niin hajalla ja halkeamassa. uusien asioiden vastaanotto on vaikeaa omasta ahdistuksesta johtuen ja ainainen terapeutin rooli ei enää pysy. jotain on tapahtunut. tunnen luhistuvani entistä helpommin. siinä määrin kaikki muutkin osumat saavat koneiston starttaavan ikävän helposti. viimeksi sunnuntain paniikkikohtaus.

luovuuteni on ollut jossain pimennossa hyvin kauan ja jonkilaisen kapinan kourissa. miksi aina asioiden tuottaminen ja luotsaaminen käy ajan myötä vaikeaksi? miksi päätlsten teko on yhtä tuskaa on kyse viikonlopusta tai teepussin valinnasta. meneekö minulta koko ajan jokin tilaisuus ohi tässä kaikessa kurjuudessa jonka tiedostan vasta parin vuoden päästä.

olen aina luokitellut itseni taiteilijaksi ja nyt pidän itseäni tallaajana. minun koko olemukseni jase mitä olen pitänyt merkityksenä on kadonnut identiteetistäni. se on surullista. ehkä jokin yleistieto asioista jäännyt mutta se uurastus ja sellainen, esimerkiksi piirustettu työ tai joku muu idea ei vaan lähde alulleen. vastenmielisyys on vallanut minut. kai se tulee vastaan jokaisella ihmisellä mutta ne asiat ovat aina olleet minulle tärkeitä. mitä on tapahtunut?

ja sitten vain päivittelen menneitä kuin joku keski-iänkriisissä moottoripyörästä haaveileva pentti.

toki innostun asioista mutta se on pelkkää ulkosita motivaatiota. minulla ei ole päämäärää ja pidemmälletähtäimelle mitään. harhailen vain kutakuinkin eteenpäin kaikessa pessimistisyydessäni ja tuntuu kun eläisin vain muita varten. en itseni. en enää.

ihmiset ovat olleet se juttu jotka on aina minua kiehtonut. niiden ulkonäkö, luonne, viehätysvoima, piirteet, ajatusmaailma, maailmankuva ja tavat reagoida ja niitten käyttäytyminen on saanut minut pysymään ja jaksamaan, uteliaisuuteni ja ihmisen yksilöllisyyden ihailu on jotain joka on kulkenut kanssani läpi elämän. siitä muodostuu tämä koko yhteiskuntakin ja historia, ihmisen teoista.

niitä seuraamalla, tarkotan siis ihan arkipäivässä (kavereita opettajia vanhempiani ym.) sitä kuitenkin vertaa aina itseensä. aina.
itsesääli on varmaan ainut mikä saa minut kokemaan enää aitoa liikuttavaa myötätuntoa. kaikessa ymmärryksessäni olen katkera, etteivät muut ymmärrä taas minua. kukaan ei ymmärrä oikeasti ketään. kuinka me vielä tässä tallataan?!

en osaa elää itseni kanssa, ja silti haluan aina vetäytyä oman onneni nojaan. haluaisin turvautua johonkin mutta toisaalta olla omillani.

loppuuko tämä ainainen harhailu ikinä? toki kaikki elämisen kohdat vaikuttavat kokonaisuuteen, mutta jatkuuko tämä ainainen pahaolo ikuisesti?
tulenko minäkin kasvamaan kieroon?
***

joka helvetin tuutista tulee liikunnasta ja terveydestä. kuvottavaa. en voi sille mitään mutta se on luonut kamalan vastareaktion, sellaisen 'haista vittu' -asenteen niille puhuville. ihan kun se on joku hevetin salaliitto. en haluaisi sitä. mutta olen niin pettynyt.
***

en halua puhua huomisesta nyt.
voisiko teistä joku koettaa rakastaa?

2. lokakuuta 2010

this is my head exploding

nälvimistä, ivaa, riittämättömyyttä, henkistä väkivaltaa.
tätä ei ole ollut aikoihin, kunnes ne unet. ne pirun levon sijat päättivät palauttaa mieleeni kamalia muistoja. ongelmani jatkuu siis yhä. ei se voivottelemalla parane ja pelkään että se valtaa mieleni jos spekuloin siitä liikaa. se on kuitenkin jo muodostuut ongelmaksi. haluan ne muistot pois, mutta ne palaavat. olen levoton ja tunnen vaikket halua, enkä halua lopettaa unta kesken, koska on pakko nukkua.
mistä ihmeestä ne oikein tulee?

viime yönä näin itseni yläasteella. ympärilläni luokkani oppilaat solvasivat ja sivalsivat sanojensa sapeleilla. olin yksin. kukaan ei puolustanut. hermoni olivat herkillä. sietokykyni minimaalinen. en riittänyt. olin huono, olin yksi suuri väärinmerkki tässä maailmassa. kaikki olivat minua vastaan.

kovaan ääneen koetin ilmoittaa ettei minulla ollut hyvä olla, mutta sitä ei kuultu. sitä ei tahdottu huomata. en ollut sen arvoinen, että minun ihmisarvoni alentamiseen olisi puututtu. niinhän se oli yläasteella, ainaisia heittoja. minä nokkimisjärjestyksen hännillä. välillä taas ville. molemmat meistä emme riittäneet. meidän molempien pelkkä läsnäolo sai päästämään suusta sen ilkeän kommentin. sellaisen jonka seurausta, tällaisiä painajaismaisia unia tuskin voi ymmärtää. ne oikeasti häiritsevät. ne todella pelottavat. jos kerran tätä aikaa minun elämässäni ei enää ole, niin miksi sen pitää toistua? miksi? miksi? MIKSI?!

ne sattuvat yhtä pahasti kuin silloin. ehkä pahemminkin. heikkouteni käy ilmi viimeistään näissä unissa. ne johtuvat eletystä elämästä. miten pystyn jatkamaan eteenpäin kun kaapin luurangot takertuvat luisillä käsillään jalkoihini ja estävät kulkemisen?
en ole halunut muitaa, en millään sitä aikaa, ja nyt ne vaan tulevat. oikein terävästi vain piirtyy syyt mieleeni miksen pitäny vuosia sitten elämästäni puhumattakaan siitä kasvuympäristöstä.
juuri siksi.
***

kuvottava olo. haluan tämän lakkaavan. entä jos joudun alkaa valvomaan näiden petollisten illan elokuvien takia? saisinko edes virvokkeita tai seuralaisia niiden katsomiseen?

leffoissa on aina hahmoilla painostavia unia, mutta oikeassa elämässä tämä on ihan helvetin pelottavaa. ei mitään psykedeelisillä väreillä maalattua unen maailmaa, vaan ihka oikeaa surrealismi yksityisen henkilön alitajunnasta!


ei riitä
ei riitä
ei riitä

e n
j a k s a .
***

i've been trying to shape up
shape up and raise hell
but it's so hard to wake up
'cause baby, i ain't well

this is my head exploding from the weight of the thoughts inside
these are my thoughts escaping through the ventilation-shaft
though my words weight a ton they can hardly ever come out right
this is an emergency call 'cause my head explodes tonight