a job that slowly kills you

kirjoitan tämän siksi koska haluan muistaa. pääni tulvii läheltä oman historiani ajatuksia, ja koska lapsuus ei ole miten suunnattoman matkan päässä, muistoni saattaa olla hiukan eheämpi kuin kymmene vuoden päästä.
heräsin aamulla naapurissa itkeneeseen lapseen. vieläkin tämä vollottaa. kohta jo puolituntia on ollut kiljun sekaista itkua.

nukuin viime yönä ehkä kai hyvin. pelastin miikkiksen kanssa muun muassa lapsen jäämästä auton alle ja olimme näsijärven jäällä juttelemassa paulin kanssa. tein myös jonkin sortin valokuva kollaasin kun hän kävi avannossa tai jossain sellaisessa..
tein siellä myös kieleharjoituksia jostain ala-asteen kirjasta, ja unen alussa olin katin kanssa selvittämässä rikosta.

sitten heräsin tähän yläkerran lapsukaisen itkuun ja niin ajatukseni hyppäsivät minut ala-asteelle.
harjoittelimme joulunäytelmiä niemenkylän nuorisoseuralla. siellä pidettiin aina joulujuhlat ja joka maanantai peli-ilta. se oli kolkko paikka, mutta ainoa jossa oli mahdollisuus näyttämöön. toisin kuin särkilähdessa me jouduimme rakentamaan sen joka joulu- ja kevätjuhlaan.

sinä syksynä tajusin, että täytyi jättää jotain elämässä taakseni ja varttua. se toi paljon tunne kuohuja ja tuskaa. ihan kuin olisin menettämässä osan identiteetistäni ja kasvattamassa jonkun vieraan osan, joka ei ollut enää minä.
meikkaaminen alkoi ja musiikki tuli kuvioihin. ellei elokuva ollut k-15 tai korkeampi luokitus, se ei ollut minkään arvoinen. näiden pinnallisten ajatusten vierellä kulki myös oma tajuntani, joka oli haikea ja surullinen. toiseen suuntaan ei voinut enää palata, olin yksin tässä maailmassa, minun perheeni oli vähän vinksahtanut kaikki siellä olleet tapahtumat ollut oma vikani (tämä sitten vuosien myötä ja edelleen jatkuu mielessäni prosessina jota koetan hyväksyä). samana vuonna opin katkeroitumaan ja jossittelemaan. asemani oli edelleen pohjasakkaa, eikä kukaan voinut minusta ainakaan julkisesti pitää.

aloitin kuudennen luonkan myös hirvittävän pelon vallassa, muutamaa päiväää kesälomaa ennen olin aiheuttanut hirveän sotkun ja menetin kaikki kaverini. se pelko kulki kanssani koko kesän ajan, vaikka sain sovittua vanhan ystäväni kanssa, ja rohkaistuin palaamaan kesän jälkeen takaisin, ja luotua muutaman ystävyyssuhteen muualla. olin myös varma selviäväni kun livautin kesällä saamani kissanpennun mukaan pohjanmaalle. hän ei ainakaan kääntäisi minulle selkäänsä. lisäksi minulla oli kirjeystäviä, jotka ovat säilyneet tähän päivään asti.
sain siis kannateltua itseni pelon täyttämässä ympäristössäni joten kuten.

syksyn ensimmäisten päivien jälkeen, minulle käännettiin kuitenkin selkä. en ollut sen parempi vuoden jälkeen, en kelvannut, pukeuduin väärin ja olin alhaisempi. ensimmäistä kertaa aloin todella purkaa yksinäisyyttäni kirjoihin ja koulunkäyntiin. silloin tuntui ettei niillä ollut mitään virkaa, mutta heh, ilman sitä tartuntaa lukemiselle en varmasti olisi tässä.
aloin myös unelmoimaan jostain paremmasta, ainahan olen niin tehnyt mutta nyt se varmistui entisestään. halusin mennä kallion lukioon, halusin tavata taiteellisia ihmisiä ja olla heidän ystävänsä. minulla oli uskoa ettei tämä miljöö ollut elämäni ainut vaihtoehto.

vietin syksyni joko jalkapalloa pelaten ja pelkoni voittamisen puolesta (pelkäsin ihan hirmuisesti sitä palloa), tai välitunneilla hiippaillen sisällä tai piirellen vaikkei sitä missään nimessä olisi saanut tehdä, siis viettää välitunteja sisätiloissa. minusta oli vain ihan suunnattoman noloa näyttäytyä joko minua nuorempien kanssa puhumattakaan olemaan yksin. se olisi ollut siinä koulumme monarkiassa häpeällistä.
samana vuonna opin myös mielyttämisen taidon, sen että muitten vinkkejä kannatti kuunnella, jotta saattoi säästää nahkansa.
aina se ei kuitenkaan toiminut. olin edelleen yksinäisyyden ja surun sekoittama. syytin kaikesta itseäni, enkä voinut kuin tyytyä osaani. kärsivällisyydellä ja hiljaa olemisella saattaa selvitä. se ei pidä paikkaansa mutta yritin.
en kertonut kellekkään, ettei kukaan voinut edes hipaista minua, tai että joudun lopettamaan lempivaatteitteni käytön minua alkaessa haukkua lesboksi. lisäksi minulta kopioitiin tehtäviin vastaukset minun mukisematta ja kuka tahansa saattoi ohittaa minut ruokajonossa tai valita viimeisenä joukkueeseen. en kertonut kellekkään että minua uhkailtiin, ja kielettiin olemasta niiden ja niiden kanssa, tai sitä että jokaista tuntia ennen minua heiteltiin pyyhekumeilla, taulusienillä ja tennispalloilla.
se oli osani, jota en voinut muuttaa.

vasta lukion ekalla uskalsin myöntää elämässäni että minua oltiin koulukiusattu, muutin sen muotoon jos puhuin siitä ihmisille, että "minulle auottiin päätä".

jos koetin puhua tilastani kotona, niin minua kehotettiin kääntämään toinenkin poski niinkuin raamattussa sanottiin, muuta tukea en sieltä saanut. päinvastoin koulu vaan puhui erikoisesta uskonnonopettajasta ja muistan toivoneeni mitä hartaimmin ettei hänestä tulisi koskaan kenenkään luokanvalvoja. ajatellessani että heillä yläasteen oppilailla olisi äitiäni yksi tunti viikossa puhumattakaan lukiolaisista oli nöyryyttävää. minusta ne olivat joku ihan oma genrensä johon minulla ei ollut varaa ollaa missään nimessä vuorovaikutuksessa.
olen aina muutenkin tuntenut nuorison nöyryyttäväksi. sellaiseksi joka on minua parempi. vieläkin jos kuulen sellaista kovaa naurua tai sen sellaista kadulla, tuntuu kuin se olisi osoitettu minulle.
he ovat vielä tietämättömiä elämän faktoista ja suuntaavat eteenpäin välittämättä seurauksista, heillä on siihen oikeus. he saavat talloa päälleni. minä nöyrryn osaani. ovathan he niin kauniita ja täynnä elämää.

palataan takaisin jouluun ja johonkin vastenmielisiin näytelmäharjoituksiin koulussa. viimeiset päivät olivat käsissä. jaoin luokalleni joulukortit.
osa ei ottanut niitä vastaan, tai nauroi tai koetti piilottaa ne seinän väliin.
se tunne istuessani ja nähdessäni sen halventavan naurun, sai syyttämään itseni ja nousemaan myös marttyyrin tasolla. minä olin yrittänyt antaa anteeksi ja olla ystävä. silti se ei vaan käynyt heille.
muistan etten enää käyttänyt päälläni ollut paitaa enää sen jälkeen, aloin uskomaan että jotkut vaatteet ja tavarat tuottiavat huonoa onnea jota eniten pelkäsin. olihan huonommuus ja huonot asiat minulle arkea.

mitä minun olisi pitänyt tehdä paremmin?