suurin syy miksen ole kirjoittanut johtuu häpeästä. yhdys_sana_virheistä ja muusta potaskasta.ei kyllä kiinnosta, mutta toisaalta se ruokkii huonouden tunnetta.
paperille tuli rustattua muutama ajatus, mutta ei niistä tänne ole.
jotenkin olen pettänyt kaikki, arvoni itseni, perheeni; kaikki.
haluan taas livetä paikalta, pitkin viemäreitä muun paskan seassa.
sitä ei halua vastaanottaa uutta tai elää vanhassa. sitä koettaa pysyä kaikin voimin kasassa.
ja se vasta on vaikeaa. se sisältää velvollisuuksia ja jatkuvuuutta, mutta ei vaan pysty.
toivon joka päivä että saisin vain ummistaa silmäni pois kaikelta pahalta ja avata ne parempien mahdollisuuksien toivossa, toisena ihmisenä.
sitä päivää ei koskaan koita.
myötätuntoni on turtunut ja roolini on läpikoluttu. muutamat asiat jotka ovat tuonneet sisältöä pelottavat ja pelkään aiheuttavani harmia. osittain olen kuitenkin huomannut saaneeni jotain kunnioitusta ja jopa vasta kaikua, esimerkiksi kauniita sanoja ja empatiaa. ne kantavat. kiitos niistä. halauksista ja rohkaisuista. te olette tärkeitä!
olen raiteillani siis tavallaan mutta sisältä niin hajalla ja halkeamassa. uusien asioiden vastaanotto on vaikeaa omasta ahdistuksesta johtuen ja ainainen terapeutin rooli ei enää pysy. jotain on tapahtunut. tunnen luhistuvani entistä helpommin. siinä määrin kaikki muutkin osumat saavat koneiston starttaavan ikävän helposti. viimeksi sunnuntain paniikkikohtaus.
luovuuteni on ollut jossain pimennossa hyvin kauan ja jonkilaisen kapinan kourissa. miksi aina asioiden tuottaminen ja luotsaaminen käy ajan myötä vaikeaksi? miksi päätlsten teko on yhtä tuskaa on kyse viikonlopusta tai teepussin valinnasta. meneekö minulta koko ajan jokin tilaisuus ohi tässä kaikessa kurjuudessa jonka tiedostan vasta parin vuoden päästä.
olen aina luokitellut itseni taiteilijaksi ja nyt pidän itseäni tallaajana. minun koko olemukseni jase mitä olen pitänyt merkityksenä on kadonnut identiteetistäni. se on surullista. ehkä jokin yleistieto asioista jäännyt mutta se uurastus ja sellainen, esimerkiksi piirustettu työ tai joku muu idea ei vaan lähde alulleen. vastenmielisyys on vallanut minut. kai se tulee vastaan jokaisella ihmisellä mutta ne asiat ovat aina olleet minulle tärkeitä. mitä on tapahtunut?
ja sitten vain päivittelen menneitä kuin joku keski-iänkriisissä moottoripyörästä haaveileva pentti.
toki innostun asioista mutta se on pelkkää ulkosita motivaatiota. minulla ei ole päämäärää ja pidemmälletähtäimelle mitään. harhailen vain kutakuinkin eteenpäin kaikessa pessimistisyydessäni ja tuntuu kun eläisin vain muita varten. en itseni. en enää.
ihmiset ovat olleet se juttu jotka on aina minua kiehtonut. niiden ulkonäkö, luonne, viehätysvoima, piirteet, ajatusmaailma, maailmankuva ja tavat reagoida ja niitten käyttäytyminen on saanut minut pysymään ja jaksamaan, uteliaisuuteni ja ihmisen yksilöllisyyden ihailu on jotain joka on kulkenut kanssani läpi elämän. siitä muodostuu tämä koko yhteiskuntakin ja historia, ihmisen teoista.
niitä seuraamalla, tarkotan siis ihan arkipäivässä (kavereita opettajia vanhempiani ym.) sitä kuitenkin vertaa aina itseensä. aina.
itsesääli on varmaan ainut mikä saa minut kokemaan enää aitoa liikuttavaa myötätuntoa. kaikessa ymmärryksessäni olen katkera, etteivät muut ymmärrä taas minua. kukaan ei ymmärrä oikeasti ketään. kuinka me vielä tässä tallataan?!
en osaa elää itseni kanssa, ja silti haluan aina vetäytyä oman onneni nojaan. haluaisin turvautua johonkin mutta toisaalta olla omillani.
loppuuko tämä ainainen harhailu ikinä? toki kaikki elämisen kohdat vaikuttavat kokonaisuuteen, mutta jatkuuko tämä ainainen pahaolo ikuisesti?
tulenko minäkin kasvamaan kieroon?
***
joka helvetin tuutista tulee liikunnasta ja terveydestä. kuvottavaa. en voi sille mitään mutta se on luonut kamalan vastareaktion, sellaisen 'haista vittu' -asenteen niille puhuville. ihan kun se on joku hevetin salaliitto. en haluaisi sitä. mutta olen niin pettynyt.
***
en halua puhua huomisesta nyt.
voisiko teistä joku koettaa rakastaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti