jotain ihan tärkeitä ihmisiä lähti tänää pois meidän yhteisöstä. osu ja uppos. mun ei oo tarkoitus päivitellä tätä näin useasti, mutta jotenkin kun se kirjoittaminen on aina ollut läsnä, niin ei sitä voi oikein lopettaa. tietenki tätä voisi pitää aivan omana tietonaan, ja kirjoittaa käsin elikkä retrosti, mutta en tiedä. ei nyt.
tällä viikolla, mä oon muistanu milta ahdistus tuntuu. se kun jännittää ja pelottaa. se kun ei tiedä on hyvä olla juuri tässä paikassa tähän aikaan.
lähdetään nyt ihan maanantaista. maanantaista ja lämmin veriset -näytelmän ennakosta. pääsi ilmaiseksi niin totta kai menin. siellä tietysti oli puoli koulua. en halunut alkaa selittää suu vaahdossa missä mä oon ollu nyt kaks kuukautta. pelkäsin sitä kysely tulvaa; mutta vain yksi ihminen kysyi mitä kuuluu. ja sekin oli sellainen ihminen, joka on minulle myös jonkin asteen ystävä.
en nyt halua alkaa referoimaan, mistä näytelmä kertoi. sanon näin lyhyesti, että se riipaisi kuitenkin ja sai yksilöllisen elämän kauneuden; sen arvon taas syvenemään.
tarinassa oli vanhus joka oli lähtöisin karjalasta (näytelmä on siis trilogia ja tämä minkä näin oli sen päätösosa). mummo oli menettänyt silloin kotinsa, sitten hän ajan kuluessa menetti myös maansa ja tilansa. tässä osassa he asuivat perheineen keskeneräisen sillan alla. tämä eli loppu ikänsä tavallaan kodittomana.
***
keskiviikkona oli hoitoneuvottelu, jossa pistettiin paperille tavoitteita, mitä tältä hoitojaksolta haemme. asioita kyseltiin, pyydettiin kertomaan asioita joita esimerkiksi pelkään ja sen sellaista. se oli todella uuvuttava prosessi. lähdettyäni siitä yliopistolle ei ollut paljosta paitsi etten olisi ollut paloina. yks pikkanenkin juttu olisi rikkonu.
***
no sitten hermoja raastava impro, joka menikin sitte muilta osin pipariksi.
no jos ei muuta niin pääsi viettämään aikaa vielä paulin kanssa. no sitä varmaan tule nähtyä aika paljonv iikonlopun merkeissä. se tekee ihan hyvää.
***
"kukaan ei oo koskaan.." on alkanut monet lauseeni jo jonkin aikaa. tänään niitä tuli yksi lisää. hyvällä tavalla. sanotaanko vaikka, että harvoin mulle kukkia annetaan.
loppu on liian aiheellista, liian dramaattista selittää ynnämuuta sen sellaista niin uskon että
lyriikat, tai no koko tuo biisi kertoo paremmin.
mut joku aamu, mä tiedän sen
sä heräät huomaamaan
sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan
sä heräät huomaamaan
sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti