silmien edessä on kuja. se ei johda mihinkään ja ajan myötä se on pakokaasusta ja roskista muuttunut saastaiseksi. edes punaisten tiilien väriä erota seinästä, saatika sitten seinää. jos tästä kujasta olisi tarkoitus päästä eteenpäin, täytyisi olla joko hämähäkkimies tai sitten ihan helvetin taitava kiipeäjä. jonkun parin metrin päässä pään yläpuolelta näyttäisi nimittäis olevan jotku palotikkaat..mutta jos on haavoittunut, sillä hetkellä avohaavoja täynnä oleva ihmisraunio, on turha kuvitella yrittävänsä noita palotikkaita kohti. silloin on umpikujassa. ympäristökään ei ole mitenkään hyväksi kaikille kolottaville paikoille, puhumattakaan vertatulviville naarmuille. on pimeää. ei jaksa. väsyttää. täytyy pysähtyä.
miten tässä nyt näin kävi?
sitten taskulampun valo osoittaa juuri sitä nurkkaa missä makaan tajuttomana.
mieleeni tulee veljeni leijonamielen viimeiset sanat:
"minä näen valon! minä näen valon"
lohdutan sua kun sielu tummuu ja sydän sanoo poks
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti