i get so scared inside, and i don't really understand

missä olen pieni osa kokonaisuutta

some surf for love but find lust just in time

kun tekemisen puute loppuun, niin viimeiseksi olejn korrenksi jää aina maailman menon päivitys. oikeastaan, mun ei enää huvita tulla tänne löpisemään ilman mitään asiaa, mutta ehkä se on välillä ihan hyvä.

tää viikko on ollut.. erikoinen. 7. maaliskuuta olis tarkoitus suunnata kouluun. kävin tekee lukkarinki, joka ei ollu mitenkää rankka. silti iski pakokauhu ja pelko.

ja mitä mä vastasin siihen ku kysyttiin mitä mä pelkään siellä?
"mä en kestä kattoa ku ihmiset hymyilee"

aistihavainto naiivi argumentti. nerokasta.

en enää osaa sanoa mitä seuraa alkavasta arjesta. menenkö vai enkö. oon pillittänyt ihan lohduttomasti nyt kaks päivää muista aiheista. en mie periaatteessa oo valmis. ja kun sitten joutuu olemaan päivän jälkeen kamalan yksin. katsotaan nyt miten tässä nyt käy jossakin hoitoneuvottelussa, oon mä menossa paranemaan päin; miten päiväsairaala ja koulu auttais eritavoin hyvinvointia. kumpi olisi parempi vaihtoehto?

huolta ei silti ole, ku mulla on alle 15 kurssia että halutessani 2012 keväällä ylioppilaaksi pääsisin. se kuitenkin pelottaa, ahdistaa ja tuntuu ikävältä. mitäs sitten?

***

koulun lisäksi katkeroitunut non-ilopilleri itseni ilmeni myös viime päivinä. helpostihan se tulee kun käsitellaan jossain tietoryhmässä psykooseja. johan se kaksisuuntainen mielialahäiriö kirjoitetaan kalvolle niin se on menoa. lisäksi sen luokittelemista tautina; se fakta mustaa valkoisella saa kyyneliin. mie en kestä lukea tuollaista. mie meen ihan paloiks. yhtään tota oloa ei ruokkinu muitten keskustelu perheestä ja avio-erosta ratkaisuna. tjaa-a.

siksi mie tein tyhmyyksiä. koska tämä on julkinen blogi, koetan esittää seuraavat tapahtumat ovelin sanakääntein syylistämättä ketään muuta ku itseäni.

jos olisin menny lahteen viime viikon loppuna, olisin varmaan päihtynyt, saattanut säätää jotain epämääräistä humalatilassa, tehnyt jotain kaduttavan noloa. koskaan ei voi tietää mitä olisi voinut käyny. mutta merkit saattoivattuohon säätämiseen merkata. olen aina rakkauden ja huolenpidon kaipuussa. jos sitä on tarjolla se on menoa.

sitten sitä oli tarjolla. vastaan kyllä teoistani enkä periaatteessa kadu, mutta miettien nyt seurauksia. miettien vaikkapa mun seksuaali-identiteettiä. kuinka mä alan pitää moraalisesti oikein irtosuhteita. toki ne periaatteessa on kun molemmilla on sama tavoite. en kuitenkaa suosittelet sitä.

tai sitten ajatellaaan utopistista kuvaa rakkaudesta. se edelleen jaksaa mukailuaan, että kaikki maailman ongelmat ratkeaa, ja kaikki siihen r-sanaan liittyen menevissä suhteissa menee ihan kuin saduissa. aivan varmasti.

ei ole hyvä tämä. yhtä tyhmää ku humala. hetken on hauskaa, sitten hävettää ja mielellään siitä ei halua puhua jälkeen päi. ainakin tässä tapauksessa.

en mä tiedä, päin vittua hui hai. tuntuu tosi pöntöltä edes puhua rakkaudesta. ei mulla oo kokemusta tai käsitystä. vaan epäonnistumisia. ällöttävää koko touhu.

on elämässä muutakin sisältöä.

onko?

joo mutta ei mulla, elänhän mä ihmisistä, en itseni takia.

***

nyt kyllä alkaa hypätä itsesäälin ja muun kuran puolelle, että mennäänpä vaikka muihin aiheisiin. huomiseen. helsingin kansallisteatteriin katsomaan idioottia äitin kanssa. siinä on olavi uusivirta. toivottavasti saadaan hyvät paikat. oon ihan liekeissä. pitäis kännykän soitinkin päivittää ja tiskata. mutta ajattelin heti tän kirjoitettua käydä nukkuu. ehkä mä kerkiän.

no viime yönä ei tullut nukuttua. katsotaan mitä tänä yönä käy. saan varmaa luettua ton stephen kingin vuodenajat. tekisi ihan kauheasti ostaa vaikkapa helsingistä anja kaurasen sonja o. kävi täällä. ehkä siinä olisi ihan ajankohtaiset teematkin: nuoruus, seksuaalisuus ja opiskelijaelämä.

en mä kyllä pistäis pahakseni jotain helmeä runokokoelmaakin. mistä sitä aikaa saisi piisaamaan/kanavoitua tarpeeksi.

ehkä sitä liikenee ratkasiu unimaailmasta. sinne siis.

i'll keep my sins, you save your advice
yesterday you killed for it; today i'll sell my soul for a life

heads up! it's time to roll!

varjoissa maan suruni jaan. itseni kanssako tanssia saan?

elämässä sulkeutu just äsken yks ympyrä. sellainen mikä oli viime vuonna varsinainen henkireikä. se mikä kannatteli mut talven yli. nimittäin pää edellä. katsottiin tänään ennakkonäyteöksestä tehty monikamera taltiointi. toki sitä katsoessa, 25 viiden esityksen jälkeen se tuntui kovin raskaalta, puuduttavalta ja kehnolta. ehkä jos sitä itse ei olisi saanut silmistä ja korvista jatkuvasti ulos syynnätä niin se olisi varmaan ollut hyvä. toinen mikä häiritsi oli tietty oma itseni, kovasti niin mukana oleva pikku-ruut. tunnollisuudellaan ja pursuvalla energiallaan jota ei osannut suunnata oikein. uutuuden viehätys ja kaikki sellainen suorastaan haisi mussa. annan kuitenkin anteeksi, oli se osaksi aika herttainen tapaus. toivottavasti en ole oikeasti noin huono on-stage. sanokaa heti sitten jooko?

***

mä muistan tosi selkeästi miten raskas urakka toi oli, miten paha mulla välillä oli; ja kuinka mulle kirjoitettiin lähete taysin alaikästen päiväsairaalaa. sieltäei koskaan kuulunu mitää vastausta.

toki mua pelotti ihan sairaasti nähdä ihmisiä pitkästä aikaa. tuttuja. purskahdin kivasti itkuun ku se homma loppu, osaks helpotuksesta ku pelko oli turha, mut tietty pienestä haikeudesta. onneksi ihmiset otti ihan hyvin vastaan ja lyöttäyty sellasten seuraa joiden kanssa viihtyi, tavallaa nyt ku abit lähti niin ei niin paljon pelota. onhan tykis vielä mulla ystäviä :')

ystäviä myös löytyy päiväsairaalasta. ainakin kavereita. tai onkohan ne niitä ku ollaan jaettu jotain niin henkilökohtaista? no tieteellisesti vertaistukea. käytiin tänää kahvilla suvin ja juhan kanssa ja aika meni ihan rattoisasti, perus elämästä puhellen ja menneisyydestä. mä en halua tosiaankaa unohtaa noita ihmisiä, mitä mä oon siellä oppinu tuntemaan. nehän ton yhteisön luo ja nehän on myös auttanu mua parantumaan. kiitos siitä.

ehkä tämä tästä. päässä pyörii, ihmiset pyörii varsinaista karusellia. onneks uus pasila jakso luvassa.

nyt olet rakastunut taas

ja annat kaiken mennä
päin helvettiä

the secret of the sea that only she will understand

Mä seison ja katson merta.Se on hopeinen ja musta ja jatkuu ikuisesti.Ei merta voi vihata,ei sitä voi unohtaa. Ja silti...mua pelottaa. Mä tunnen, miten mua vedetään sameaan syvyyteen.

en saanut lähdettyä lahteen. ajatus alkoi tuntua aamulla etovalta. ahdisti. joku mielikuva siitä, että mut tultais hakemaan linja-autoasemalta, ja sieltä sitten brumm brumm mentäisiin vähän isoveljen luoksen juomaan ei ollut mitenkää miellyttävä ajatus. juoda isoveljen kanssa. eihän se nyt miltään kuulostaa, ja kuka tahansa sitä on tehnyt aikuisia ihmisiä tässä vielä kaiken lisäksi ollaan, mutta silti jokin toppasi mut. humaltunut ja holtiton veli, ei se ole sama jonka mä tunnen lapsuudesta. se niin järkeä ja kilpailuhenkinen isoveli. aina se puolusti, mutta nyt...

Kosteat vesikasvit nuolee mun kasvoja ja kietoutuu mun valkoisiin reisiin. Mä vajoan.

painostus ja pettymys valtaa mun mielen. olikohan tää oikea ratkaisu? mua väsyttää ihan saatanasti että ajatukset ei toimi. mä haluun vaan nukkua nukkua nukkua.

- enhän mä muuta teekää.

mä en halua nähdä mitä seuraavaks tapahtuu. mä haluun vaan jäädä tähän.

Ja vihreän sameuden keskellä mä nään ne jo: hopeiset hait liukuvat hitaasti läpi hämärän, läpi kivien,kuunsäteitten ja kuoleman.

mä lähden rainelle pelaa lautapelejä. ajattelen et se on parempi vaihtoehto, ku mennä myllää vasta siivottu kämppä, ja hautautua sosipaatin dexterin pariin.

meillä on ihan mielettömän hauskaa, ja mä unohdan mun pahan olon, sosiaalisen paineen ja riittämättömyyden. mun peruutettu reissu kuitenkin kalvaa mielessä. samoin tietoryhmässä käsitelty aihe: päihteet.

tänä viikonloppuna ei tullu juotua se on hyvä. sitä sai ihan luonnon omilla keinoilla promilletilan tapaisen olon valvomalla 24 tuntia. illan viimeiset aiheet kuitenkin taipuivat matemaattisiin arvoituksiin, joita en kyennyt hahmottamaan laskemisesta puhumattakaan. silloin mä aloin torkkua ja taas ajattelemaan liikaa. ajattelee koulua. tää viikko oli suorastaa bueno

- vanhojentanssit ja penkkarit.

ja nyt tuntuu etten mä koskaan tuu kokemaan niitä. ei sitä teeskentelyä. en tiedä edes haluaisinko.

Vesi on siniharmaa ja liikkumaton mun ympärillä. Ei kuulu mitään, ei näy. Ne liukuu hämärässä vedessä ja kuunsäteet välähtelee niiden hopeisissa kyljissä. Ja yläpuolella meri jäätyy ja jo mä tiedän, että jään tänne ikuisesti.

kun lapsesta asti niitä tanssivia prinsessoja kävi katsomassa punkaharjun yläasteella, niin harmittaahan se ettei itse pääse sitä kokemaan. kun mä olis kuus, vikaa vuotta päiväkodissa, mä kerranki nukuin päiväunet ja se oli just se kerta ku penkkarit tyypit tuli heittelee karkkia. kukaan ei herättäny mua. jääny siitä tosi paha maku, se on jotenki ku irvikuva mun nykyisestä elämästä. asiat menee sivu suun ku mä vaan nukun. ja jos mä en sitä tee, elämän reaaliteetit puskee päälle joita mun naiivi maailma ei kestä.

Mun keuhkot täyttyy vedestä ja haiden sileät kyljet hyväilee mun ihoa. Ne katsoo mua silmiin enkä mä voi liikkua.

yks syy miks mä jätin sen lahen välii, oli se että olisin joutunu ihmisten silmien alle. en mä sitä pelkää, mutta sillä hetkellä mä koin itseni kamalan rumaks. viime syksynä mä en voinu vaan mennä kouluun ku iski sellainen olo. joku katselis mun kaksoisleukaa ja kasvavaa ihramahaa etoen. sit neuvottais kaikkia liikunta vinkkejä, ja veisin kauheasti tilaa bussissa. kaikki joutuis vetää tuolinsa pulpettii ihan kiinni, ku joutuisin väistää niitä. olisin ollu vaa huviksi ja haitaksi. jos mä olisin tanssinu vanhat - se puku olisi varmaa revenny liitoksistaan, tai mun allit olis hyllyny tosi ällöttävästi. ihmiset olis osoitellu ja supatellu kuinka ruma mä oon ja miettiny kuinka mä julkesin näyttäytyä. mä en olis mahtunu siihen niiden luomaan standardiin ja ollut tarpeeks hyvä ja kaunis.

Jääpeite on jo paksu ja mun keuhkot on täynnä vettä. Mä yritän liikkua mut en voi. Jo ihan hiljaa niitä liukuu lisää ja lisää mun ympärille. Kuunsäteet välähtelee niitten hopeisissa kyljissä.

mä mietin taas teatteria tällä viikolla. katsottiin heidin kanssa niitä pääsykokeita ja sen sellaista. mulle sanotaan et se olis se juttu. silti mä en pysty lukee saatanan repla lappuja, opettelemaan niitä ulkoa, sulkemaan sateenvarjon taikka ottamaan koiraa tassusta. ei pelkästään noi asiat, mut sit jos tarkoitus olisi jotenki itsensä toteutus kirjoa laajentaa, oppii hallitsee kehoa ja tanssii, niin mä en edes yritä. vetoon vaan ettei nyt oo sen aika enkä jaksa. kovasti mä edellytän ja tavoittelen kauneutta ja esteettisyyttä, mutta itseeni mä en saa sitä tippaakaan. en ulkonäöllisesti, en ajatuksistani jos kyse on itseni, en tulevaisuudesta.

kaikis näis mä oon ihan yksin.

- yksinäisyys ei oo kauneutta.

Mä ajelehdin pitkin meren pohjaa enkä hengitä enää. Ne näykkii mun varpaita ja sormenpäitä,suolavesi kirvelee verisiä haavoja.Hait kuiskii mun korviin verisiä sanoja.

se mitä mä edellytän itteltäni on hukassa. se mitä mun vanhemmat edellyttää on myös. kyllä mä arvostan kouluttautumista, eteenpäin pyrkimistä, täysillä elämistä, yksilöllistä onnea; mutta ne ei jotenki tunnu mulle sopivilta.tik tak laulaa satuprinsessa laulussa "pienistä hyvistä hetkistä". niitä mulla on runsaasti. ne on korvaamattomia ja tehneet tähän elämään huomattavasti auringon pilkahduksia. silti sellainen pitkäkestoinen onnellisuus haiskahtaa. kyllähän mun tulisi olla kiitollinen, mutta nyt kaikki on vaan niin synkkää ja hämärää. ei sitä oiekin pysty näkemään mitään muuta, vaikka järki sanoisi, että onhan niitä parempia hetkiä.

sisinmässä mun suurin toive olisi rakastua. se olis muka sellanen ihmelääke joka parantais mua henkisesti ja fyysisesti. mä kokisin olevani jotain. niin ikään osa jotain, samalla tien näyttäjä ja riittävä. mä en vaan tunne sitä sillä tavoin. en mä halua, että joku tavallaa sortuisi muhun ja mun kummalliseen maailmaan, kun tarjolla olisi paljon kauniimpaa. koska mä oon näin epävarma itteni kanssa, se ajaa siihen etten mä edes olis valmis suhteeseen. mä jo haenkin ihan vääriä asioita siitä.

Ne on valmiita. Ne odottaa vaan sitä hetkeä. Ja kuunsäteet välähtää niiden hopeisissa kyljissä.

ja sitten mä aina ratkeen ihastumaan ja pettymään. uudestaan ihastumaan ja taas pettymään. "ai sä olitkin varattu" mä toivon, että joku korkeampi ilmottais että nyt tärppäis. mä en tavallaan tahtois ajautua tähän kehään, mutta silti mä teen sitä. kaava on aina sama, mutta pieni toive käsikirjoitus muutoksessa aina on. en kunnioita itseäni ja menen mukaan. tulenhan mä huomatuksi. eritoten jos ollaan juomassa. siks se viikonloppu lahdessa olis tehnyt terää.

Ja mä katson sitä sakeaa vettä ja haiden verisiä hampaita enkä halua enää.

mutta tällä kertaa niin ei käynyt. ei ahdistusta alastomana aamulla. ei morkkista masentuneena bussissa. ei lohtusyömistä löysässä oloasussa. vaan turvallisesti kotona.

En halua kuolla. Mä haluan elää.

ei sattunu mitään. aina yhtä yllättynyt olettamus. saman olen kokenut vain muutaman kerran ja sekin vuosi takaperin. tavallaan tiedostettu taka vasemmalle poistuminen. itsensä kunnioituksen merkki.

Ja sinisessä hämärässä mä nään ne jo: kultaiset auringonsäteet tanssii syvyydessä kuin holvikirkon käytävillä.

mä ajattelin yrittää. en tavoitella hedoismia tai uhrautua toisten tähden. mä haluun kuunnella mun sisintä. sitä, joka haluaa myös mussa itsessä pitää huolta musta.

kira poutanen - ihana meri

and it gets stronger, with every breath i take

vapaapäivä. tekee tällainen, päivä kotonakin välillä ihan hyvää, kun minimoi kaikki ulkomaailman häiriötekijät. en mä pahemmin mitään aikaa saanu: tiskasin, nukuin ja katoin dexteriä kolme jaksoa. silti tuntuu että ihan kuin pisti rahaa pankkiin, kun sai ihan kunnolla levätä.

mä huomasin muutenkin levon merkityksen täs tänä aamuna. mulla oli eilen ihan kamala migreeni enkä menny siks reeneihin ja olin muuteki koko illan alamaissa. aamulla oli piristyneempi.

syöminen ja nukkuminen, ne tuntuu vastenmielisiltä välillä mut ne oikeesti luo rutiinin ja pitää kasassa. ne luo samalla myös itseisarvon niiden välttämättömyydellä ja toivotusti säännöllisyydellä.

huomattavasti jakso sitten tänää olla, hymyillä ja keskustella. suosittelen.

jos mä saisin (ja ehkä saankin torstaina) vielä tällaisen samanlaisen vapaapäivän niin voipi jopa olla että saisi siivottua. se olisi oikeasti tosi mullistavaa ja jotai jotain mitä mä haluisinki. onhan suskin tulossa viikonloppuna ja kaikkea. herranjestas nyt mä vasta ajattelin tota kirjottaessani... hermohermohermo. no tiedetään torstain ohjelma, sanotaanko näin.

nyt tuntu puheet loppuvan ku eksyin kattoo noita wienin kuvia. olipas siellä nyt jälkeen päin tarkastellen tosi siistiä. onkohan siellä norjassakin. oonko mä sinne menossa?

äh toisaalta

nyt en halua ressata mistään ylimääräsestä, kun jossain vaiheessa sitä kuitenkin kertyy ian tyhjästäkin. se on tullu niin monet kertaa huomattua.

mä sain ronjalta lainaa stephen kingin vuodenajat -novellikokoelman ja siinä on muun muassa sellanen stoori ku ruumis johon stand by me perustuu. mua aina kiehtoo siin leffassa kuinka kohtalokas se tavallaa oli riverin suhteen, tai siis tällasena spoilina et se leffahan alkaa siitä kun sen novellin "kirjoittaja" saa tietää et se riverin hahmo chris on kuollu.

kuinka sekin meni nuorena, herran jestas millanen ääni sillä olisi nyt ollu vanhoilla päivillä. mä varmaan olisin kussu hunajaa. varmaa ollu kauheet ihkutukset sitä kohtaan niiku jotai hans mathesonia.

tavallaa on mielekästä tietää mistä tykkää, ja seistä niiden takana.

joskus se on hankalaa mut nekin rakentaa mua ihmisenä, ehkä vähän ulkoisestikin mutta kuitenki. toisaalta joskus se on vähän väsyttävää..

esim. nyt mun sydänpalais mennä kattoo downia kesällä, koska se on down.

ei sitä ymmärrä ellei ymmärrä sanotaan näin.

mä haluun nähdä ne vielä, koska

down.

ei siitä sen enempää

***

äiti tulee 17. päivä. oikeastaan on mulla sitä vähän ikäväkin, teatteriseuraks ynnä muuksi. äidiksi. olis kiva halata sitä tai kuulla kun se lukee jostain kirjoista pätkiä ääneen. siinä se on hyvä.

se luki sen kuume houreiselle tyttärelleenkin wienissä jouluaattonakin leijapoikaa kun pyysin. se tuntuu nyt tosi lämpimältä ajatukselta. :)

uhmaan vielä hetken aikaa ja jatkan tätä hallitsematonta avautumista, mä voin kertoa että mulla on unelmia. ne tekee täs tilassa tosi paljon hyvää. en mä usko, että ne sillee naps tulee toteutuu muutta ne on edessä päin, ainakin mun naiivi maailma ajattelee näin.

niissä mä en oo enää yksin. niissä mä nauran räkäsesti. niissä mä saan pitää jonkun isoa takkia harteillani. niissä mun sydän palaa.

ne vois olla joskus jopa totta.

***

mutta nyt on tää hetki ja nuoruus joka vaatii "minulle nyt kaikki tänne heti!", mutta ei ne vaan tuu. voihan niitä asioita edes auttaa että ne tulis kohta, mutta katsotaan nyt. ollaan nyt tässä.

koska tässäkin on ihan hyvä olla.

i have a dream of my own
and it's mine all mine alone
its been my friend since I was just a girl

it has a life it has a heart
it has a soul and it's a part
of everything this woman gives the world

join the beautifully depressed

unta ei tipu. makeaa liikaa veressä ja päässä ajatuksia. ne on sekavia ja päämäärättömiä. niiden ainut yhteinen tekijä on masennus. joko oireena tai sitten syynä. se ei oo pelkästää typerä psyykkinen sairaus, joka tuntuu jatkuvan aina loppuun asti, eikä myöskää typerä ihminen nyhjäämässä ja suunnitelemassa itsemurhaa. musta se on ihan helvetin kokonaisvaltanen. hidastaa koneiston, kieltäytyy vastaanottamaan uuttatietoa, ei voi sietää tai suhtautuu väärin kritiikkiin. vammasta tässä on myös sairastavalla! kun ei sitä voi kattoa yhtä helposti ku syvähaavaa tos kyljes. se ku on tällee koko elimistön voimin vaikeutuva.

vai onko tää vaan joku mielenkieroutuma? tai sittenkin rikkaus? miettii nyt niitä harmaitten värien skaalaa mitä melankolia tuo elämää, eihän sitä osaisi ymmärtää sitten sellaista hetkistä onnellisuutta. ei pelkäästään onnea vaan onnellisuutta toim. huom.

mä tiedän miltä tuntuu ajalta ennen tätä, vaikka mä olinkin sillo vielä lapsi. se on silti todellista. on antimasennus elämä oikeesti mahdollista kun tätä on potenu montakin vuotta?

tällä hetkellä tuntuu että ei. ihan ku olis se muurahaisleijona siellä kuopassa. there's no way out. miksi niiskuneiti sitten pääsi sieltä pois?

mä en jaksa tätä, et yks pikkane knippasu ja kaboom.

it seems no one can help me now

i'm in too deep
there's no way out

i never lie down under the fire

huh huh viikonloppu viimein ohi. saldona reissu turkuun, kaksi teatteriesitystä, stand up:ia àla louis c.k. ja muuta mukavaa. nyt on ihan hyvä fiilis. ihan mieletön ikävä useaa asiaa mutta tavallaan levollinen, valmiina rankkaan ensiviikkoon ja sen uusiin kujeisiin. ainakin luulen olevani.

yritin tossa linkittää godsplaguen under the fire:n mutta tietenkää sitä ei löytyny mistään youtubesta. voi nekin näkee tänä vuonna ekaa kertaa! niillä on vissiin hesassa keikka 24. huhtikuuta. sen jos minkä mä haluun nähdä. kuulla into oblivionin ja muut ihan oikeasti. niihin kun mulla on vielä mahdollisuus, toisin kuin panteran kanssa. voi ku mä niin nään kun ne soittaa sitä musiikkia kun mä kuuntelen niitä. mä nään sen dimen säteilyn ja philin kirkumiset jotka tulee selkärangasta. olihan ne oikeesti sellaista ja vielä parempaa livenä? olihan?

entäs ensi vuonna kun ei saa edes kosketusta dbf:n kautta noihin sulosointuihin. mitäs sitten tehää? yleensä nää sitä luokkaretki porukkaa. koko sitä crew:ta on ikävä.

täytyy myöntää että se niitten toureilu merkitsi miulle paljon. viime vuonna, sitä edellisenä. kaikki siinä. voih että.

oho ajatus päätti keskeytyä facebookin ihmeellisen chatin ansiota. ainakin alkuperäis idea, onnellisuus ei oo kadonnu mihkään. sitä mä tällä hetkellä olen. en vain yhdestä syystä vaan monesta. mä nään että asioita siintää edessä päin!

kävin visiteeramassa tykin puolella tänään pitkästä aikaa, paljon paljon tuttuja. hiukan ahdistavaa, mutta nyt tuntuu, että kyl tää tästä. lukio on vaan välietappi täs elämäs. asioita on vielä kokematta. asiat ei oo vaiheita vaan yhtä virtaa jossa on erilaisia kohtia!

mä toivon että jokin muu josta tuntuu nyt tosi harmaansävyiseltä ja surullisellta, toivoisi samoin.

se palava rakkaus ihmisiin saa mut toivomaan myös muille parempaa.

se tuntuu nimittäi tosi hyvältä.

you give me more when i have none

manic depression is a frustrating mess

kello on puol kolme yöllä. tän vuoden eka suuttuminen koettu. woohoo. paulille. vaihteeksi. kelleköhän mä uskallan sitten kärytä ku se lähtee. ei tässä vielä kaikki. tarina alkaa viime yön huonoista yöunista...

olin koko päivän hirveän levoton, perus sosiaalinen itseni, mutta kahta kärsimättömämpi. kaikki nauratti. kun lähdin viettämään viikonloppua, aloin jänistää alkuperäisistä suunnitelmista; stand up -illasta erkin ja sen kavereitten kanssa. olisin halunut sittenkin mennä urakoimaan paulin luoksee vanhaa kunnon tähtien sota -trilogiaa. erkki kyllä onneksi puhui minut ympäri, ja pian oltiin hennan kanssa samassa bussissa matkalla härmälään (kuitenkin eriosoitteisiin). katsottiin ismo leikolan keikka (se mikä on pätkittynä youtubessakin) ja sen extroja, ja sen jälkeen ilta huipentui louis c.k.n uusimpaan keikkaan hilarious. tota samaista olin hermoillut viikonpäivät. tota stand upin kattomista. ymmärtäisinkö mä mitään? entä jos vaan nauran mukana tajuamatta mitään? oonko mä oikeesti niin tyhmä?

- en ollu.

se oli paras stand up -keikka minkä olen nähnyt, vaikkakin tämä juttu on erkin mukana vasta hetki sitten tullut, ihka uutena tuulena.

sen jälkeen oli tarkoitus lähteä baariin. mua ei haluttanut juoda. ei tänä viikonloppuna. enhän mä siksi sinne lahteenkaan menny. varmana olisin saanu sen valkosia ryssiä varten toivomani vodkapullon, mutta mun omatunto sano, että olis parempi jättää tänä viikonloppuna väliin. kun kyse on mun parantumisesta, niin alkoholi ei pahemmin edes auta sitä.

mentiin sahaan. mä oon edelleen sitä mieltä että se on paska. ihan kivat opiskelija-alennukset, mutta musiikki ei ollut mun makuun. tump tump tump -settiä. ei kiitos.

mua alko ahdistaa. tää ei kuulunu mun suunnitelmiin. mä näytin ihan kamalalta, enkä ollut missään ilta kunnos. lisäksi en mä tiedä, tuntu että olin syöny tänään ihan liikaan, ja halusin myös siksi päästä kotiin.

mä en pystyny keskittymään, väsytti, musiikki oli liian kovalla. sitten mä purskahdin itkuun. silloin erkki halasi ja kehotti mennä kotiin.

mua harmittaa nyt. en mänyt mikää ongelma möykky haluu olla, ja ku sekin näkee että nyt menee paremmin, niin tulee tämmönen takapakki. mua pelottaa, ettei se enää huoli mua mukaan.

se on niin tärkee. se varmaan on saattanut käydä jo ilmi..

puhumattakaan paulista. se tuli mua sattumalta vastaan kaupungilla. itkua vähän lisää, ja lähetään siitä kotiin. taas se on mulle kun isoveli.

mä kuitenkin alan kiljuu, huutaa, ahdistuu ja raapia itteäni kun se alkaa sylkemään.

mä en voi sietää sylkemistä. eritteen levittelyä. ei mun korvanjuuressa. ei mun päälle. ei enää ikinä. ja pum, niin ruuti räjähti vuonna 2011.

sitten sen luokse kuitenkin parille kortille, miljoona anteeksipyyntöä ja edelleen vaivaava syyllinen olo.

well, i think i'll go turn myself off,
and go on down
all the way down

find my direction magnetically

just tulin edvardin treeneistä. älyttömän rankkaa jo ihan harrastajapohjalta, saatika sitten ammattilaisella. eli turha kuvitella, että meininki olis shampanjaa, iltapukuja ja armotonta juhlimista (no tuota viimestä kyllä enskassa ja kuoppajaisissa. mut se on ansaittua). fakta on, että näyttelijän perus pukeutuminen on nimenomaan hiestä märät verkkarit. luovuuden hikeä, jos sen haluaa runoollisemmaksi vääntää. väännetään mielummin se suolainen hiki niistä haisevista vaatteista poikkee.

mä otan aika vakavasti tän lavalla pelleilyn. mua alko tänään oikeesti fyysisesti koskeen rintaan kun lähdin käveleen kotiin. ei niin ettäkö sitä oltaisiin hakattu, mua vaan koski, ja se säteili muualle kehoa väsymykseen. mä olin antanu taas kaikkeni, mutten siltikään tarpeeks. jotekin kokee, että olisi niin mahdollisuus tehdä esimerkiksi vaan yks vuorosana, niin monella tavalla. sen, että se tekee parilla hassulla äänen sävyllä ei oo mitään, mitä voi sitten omilla eleillä vaikuttamaan siihen. pelkkä katsekontakti saa siitä replasta syvemmän! puhumattakaan sitten jostain kohtauksesta. siinä hetkessä niin elää.

vuorovaikutan, siis olen.

otan samaan aiheeseen liityen vähän yksinkertasemman esimerkin. näin mä ainakin koen näyttelijän pitkän taipaleen ja kehittymisen rajat:

fudispelaajan on tarkoitus saada syötettyä pallo toiselle pelaajalle. mietitään aluksi vaikkapa niitä mahdollisuuksia, millä tavoin pallon voi potkasta. maallikollakin tulee mieleen vähintää muutama erilainen vaihtoehto. pelaaja voi myös kuljettaa pallon toiselle ja siinä tulee vastaan esimerkiksi sen kentän koko, ja miten monella tapaa se voisi saavuttaa päämäärän.

ynnätään siihen pari vastustajaa, niin hektinen vuorovaikutus tilanne on valmis. siitä sitten syöttämään sille joukkuetoverille.

(sanokaa joku futari tähän kohtaan jotain, jos tää mielikuva meni ihan mönkään)

rajottomasti mahdollisuuksia. niin se vaan menee.

nyt lämpimään suihkuun ja vällyjen alle lukeen kirjaa. onneksi musiikki tuossa matkalla jo rentoutti hiukan. musiikki ja kirjat on sellanen asia, joita mä haluan harjoittaa mielellään rauhassa. toki kokemuksia voi jakaa, mutta mä uskon luku- sekä musiikkikokemuksen henkilökohtaisuuteen. sehän lähtee jo siitä tykkääkö vaikka jostain artistista vai ei.

helposti hankittava flow. suosittelen. alottaen vaikka tosta:

gonna rise up
turning mistakes into gold

you'll be dancing once again and the pain will end

oikein hyvää helmikuuta! luvassa on ystävänpäivä ja muita saman sorttisia kissan ristiäisiä. muun muassa yt:llä haisee punkmusikaalin merkeissä häpeä (olipas hehkeä mainospuhe)!

mutta ei mennä siihen, mennään tähän viikkoon.

aluksi tuntui, että tällä viikolla on ahdistanut enemmän ja todella epäoleelliset asiat, niinkuin eilen se vaan tyylin tuli tyhjästä. tai no ei oikeastaan, mutta ainakin tyhjän päiväsestä. sen takia olin itkuun purskahtamassa bussissa

"on se niin epäreilua, etten minä kävele kenenkään kanssa käsi kädessä, voi voi koska minä edes tulen kokemaan tuollaista onnea."

ja jopas sitä alkoi vituttamaan. äh en mä tykkää käyttää tota sanaa; ottaan pannuun, ahdistaan.

mutta! nyt tuntuu jotenkin siltä, että luulen niissä asioissa olevan periaatteessa järkeä. siis siinä ahdistuksessa. siis kun se on käynyt muuallakin ilmi, mutta se tavallaan se ahdistus viestii jotain. jotain sellasta ettei ole hyvä olla. joka nyt tarkastellen on ihan järkevää. se järki sanoo ettei tarvitse "uhrautua" ja olla ihmisten kanssa joiden kanssa ei halua. järki myös pistää kuulostelemaan asioita, mutta myös puolustautumaan "ei, tuo ei tarkoita mitä hän sanoo"

mulla on alkanut muodostumaan jonkin asteen ihmisarvo käsitys.¨

toisin sanoen: vittuilun vastaanotto on saattanut kasvaa, mutta mun ei tarvitse myöskään kuulla sellaidsta shaibaa. tääki on jonkin asteista järkevää pohdintaa, eikä alituista tunteiden heittelyä. tää on ittensä kunnioitusta.

ei mitään jätti muutoksia, mutta jotain sinne suuntaista pystyn hahmottamaan.

ei se itsetunto nouse tosta vaan, sen kasvattaminen on ihan helvetin rankkaa, mutta se ei tarkoita että se kasvaa, että se menisi toiseen ääripäähän. aapo sano, ettei se koskaan tulis menee sellaiseksi.

ps. miulle on tulossa ehkä hienoin tatuointi !

sinä olet ihminen muistatko?