manic depression is a frustrating mess

kello on puol kolme yöllä. tän vuoden eka suuttuminen koettu. woohoo. paulille. vaihteeksi. kelleköhän mä uskallan sitten kärytä ku se lähtee. ei tässä vielä kaikki. tarina alkaa viime yön huonoista yöunista...

olin koko päivän hirveän levoton, perus sosiaalinen itseni, mutta kahta kärsimättömämpi. kaikki nauratti. kun lähdin viettämään viikonloppua, aloin jänistää alkuperäisistä suunnitelmista; stand up -illasta erkin ja sen kavereitten kanssa. olisin halunut sittenkin mennä urakoimaan paulin luoksee vanhaa kunnon tähtien sota -trilogiaa. erkki kyllä onneksi puhui minut ympäri, ja pian oltiin hennan kanssa samassa bussissa matkalla härmälään (kuitenkin eriosoitteisiin). katsottiin ismo leikolan keikka (se mikä on pätkittynä youtubessakin) ja sen extroja, ja sen jälkeen ilta huipentui louis c.k.n uusimpaan keikkaan hilarious. tota samaista olin hermoillut viikonpäivät. tota stand upin kattomista. ymmärtäisinkö mä mitään? entä jos vaan nauran mukana tajuamatta mitään? oonko mä oikeesti niin tyhmä?

- en ollu.

se oli paras stand up -keikka minkä olen nähnyt, vaikkakin tämä juttu on erkin mukana vasta hetki sitten tullut, ihka uutena tuulena.

sen jälkeen oli tarkoitus lähteä baariin. mua ei haluttanut juoda. ei tänä viikonloppuna. enhän mä siksi sinne lahteenkaan menny. varmana olisin saanu sen valkosia ryssiä varten toivomani vodkapullon, mutta mun omatunto sano, että olis parempi jättää tänä viikonloppuna väliin. kun kyse on mun parantumisesta, niin alkoholi ei pahemmin edes auta sitä.

mentiin sahaan. mä oon edelleen sitä mieltä että se on paska. ihan kivat opiskelija-alennukset, mutta musiikki ei ollut mun makuun. tump tump tump -settiä. ei kiitos.

mua alko ahdistaa. tää ei kuulunu mun suunnitelmiin. mä näytin ihan kamalalta, enkä ollut missään ilta kunnos. lisäksi en mä tiedä, tuntu että olin syöny tänään ihan liikaan, ja halusin myös siksi päästä kotiin.

mä en pystyny keskittymään, väsytti, musiikki oli liian kovalla. sitten mä purskahdin itkuun. silloin erkki halasi ja kehotti mennä kotiin.

mua harmittaa nyt. en mänyt mikää ongelma möykky haluu olla, ja ku sekin näkee että nyt menee paremmin, niin tulee tämmönen takapakki. mua pelottaa, ettei se enää huoli mua mukaan.

se on niin tärkee. se varmaan on saattanut käydä jo ilmi..

puhumattakaan paulista. se tuli mua sattumalta vastaan kaupungilla. itkua vähän lisää, ja lähetään siitä kotiin. taas se on mulle kun isoveli.

mä kuitenkin alan kiljuu, huutaa, ahdistuu ja raapia itteäni kun se alkaa sylkemään.

mä en voi sietää sylkemistä. eritteen levittelyä. ei mun korvanjuuressa. ei mun päälle. ei enää ikinä. ja pum, niin ruuti räjähti vuonna 2011.

sitten sen luokse kuitenkin parille kortille, miljoona anteeksipyyntöä ja edelleen vaivaava syyllinen olo.

well, i think i'll go turn myself off,
and go on down
all the way down