Mä seison ja katson merta.Se on hopeinen ja musta ja jatkuu ikuisesti.Ei merta voi vihata,ei sitä voi unohtaa. Ja silti...mua pelottaa. Mä tunnen, miten mua vedetään sameaan syvyyteen.en saanut lähdettyä lahteen. ajatus alkoi tuntua aamulla etovalta. ahdisti. joku mielikuva siitä, että mut tultais hakemaan linja-autoasemalta, ja sieltä sitten brumm brumm mentäisiin vähän isoveljen luoksen juomaan ei ollut mitenkää miellyttävä ajatus. juoda isoveljen kanssa. eihän se nyt miltään kuulostaa, ja kuka tahansa sitä on tehnyt aikuisia ihmisiä tässä vielä kaiken lisäksi ollaan, mutta silti jokin toppasi mut. humaltunut ja holtiton veli, ei se ole sama jonka mä tunnen lapsuudesta. se niin järkeä ja kilpailuhenkinen isoveli. aina se puolusti, mutta nyt...
Kosteat vesikasvit nuolee mun kasvoja ja kietoutuu mun valkoisiin reisiin. Mä vajoan.
painostus ja pettymys valtaa mun mielen. olikohan tää oikea ratkaisu? mua väsyttää ihan saatanasti että ajatukset ei toimi. mä haluun vaan nukkua nukkua nukkua.
- enhän mä muuta teekää.
mä en halua nähdä mitä seuraavaks tapahtuu. mä haluun vaan jäädä tähän.
Ja vihreän sameuden keskellä mä nään ne jo: hopeiset hait liukuvat hitaasti läpi hämärän, läpi kivien,kuunsäteitten ja kuoleman.
mä lähden rainelle pelaa lautapelejä. ajattelen et se on parempi vaihtoehto, ku mennä myllää vasta siivottu kämppä, ja hautautua sosipaatin dexterin pariin.
meillä on ihan mielettömän hauskaa, ja mä unohdan mun pahan olon, sosiaalisen paineen ja riittämättömyyden. mun peruutettu reissu kuitenkin kalvaa mielessä. samoin tietoryhmässä käsitelty aihe: päihteet.
tänä viikonloppuna ei tullu juotua se on hyvä. sitä sai ihan luonnon omilla keinoilla promilletilan tapaisen olon valvomalla 24 tuntia. illan viimeiset aiheet kuitenkin taipuivat matemaattisiin arvoituksiin, joita en kyennyt hahmottamaan laskemisesta puhumattakaan. silloin mä aloin torkkua ja taas ajattelemaan liikaa. ajattelee koulua. tää viikko oli suorastaa bueno
- vanhojentanssit ja penkkarit.
ja nyt tuntuu etten mä koskaan tuu kokemaan niitä. ei sitä teeskentelyä. en tiedä edes haluaisinko.
Vesi on siniharmaa ja liikkumaton mun ympärillä. Ei kuulu mitään, ei näy. Ne liukuu hämärässä vedessä ja kuunsäteet välähtelee niiden hopeisissa kyljissä. Ja yläpuolella meri jäätyy ja jo mä tiedän, että jään tänne ikuisesti.
kun lapsesta asti niitä tanssivia prinsessoja kävi katsomassa punkaharjun yläasteella, niin harmittaahan se ettei itse pääse sitä kokemaan. kun mä olis kuus, vikaa vuotta päiväkodissa, mä kerranki nukuin päiväunet ja se oli just se kerta ku penkkarit tyypit tuli heittelee karkkia. kukaan ei herättäny mua. jääny siitä tosi paha maku, se on jotenki ku irvikuva mun nykyisestä elämästä. asiat menee sivu suun ku mä vaan nukun. ja jos mä en sitä tee, elämän reaaliteetit puskee päälle joita mun naiivi maailma ei kestä.
Mun keuhkot täyttyy vedestä ja haiden sileät kyljet hyväilee mun ihoa. Ne katsoo mua silmiin enkä mä voi liikkua.
yks syy miks mä jätin sen lahen välii, oli se että olisin joutunu ihmisten silmien alle. en mä sitä pelkää, mutta sillä hetkellä mä koin itseni kamalan rumaks. viime syksynä mä en voinu vaan mennä kouluun ku iski sellainen olo. joku katselis mun kaksoisleukaa ja kasvavaa ihramahaa etoen. sit neuvottais kaikkia liikunta vinkkejä, ja veisin kauheasti tilaa bussissa. kaikki joutuis vetää tuolinsa pulpettii ihan kiinni, ku joutuisin väistää niitä. olisin ollu vaa huviksi ja haitaksi. jos mä olisin tanssinu vanhat - se puku olisi varmaa revenny liitoksistaan, tai mun allit olis hyllyny tosi ällöttävästi. ihmiset olis osoitellu ja supatellu kuinka ruma mä oon ja miettiny kuinka mä julkesin näyttäytyä. mä en olis mahtunu siihen niiden luomaan standardiin ja ollut tarpeeks hyvä ja kaunis.
Jääpeite on jo paksu ja mun keuhkot on täynnä vettä. Mä yritän liikkua mut en voi. Jo ihan hiljaa niitä liukuu lisää ja lisää mun ympärille. Kuunsäteet välähtelee niitten hopeisissa kyljissä.
mä mietin taas teatteria tällä viikolla. katsottiin heidin kanssa niitä pääsykokeita ja sen sellaista. mulle sanotaan et se olis se juttu. silti mä en pysty lukee saatanan repla lappuja, opettelemaan niitä ulkoa, sulkemaan sateenvarjon taikka ottamaan koiraa tassusta. ei pelkästään noi asiat, mut sit jos tarkoitus olisi jotenki itsensä toteutus kirjoa laajentaa, oppii hallitsee kehoa ja tanssii, niin mä en edes yritä. vetoon vaan ettei nyt oo sen aika enkä jaksa. kovasti mä edellytän ja tavoittelen kauneutta ja esteettisyyttä, mutta itseeni mä en saa sitä tippaakaan. en ulkonäöllisesti, en ajatuksistani jos kyse on itseni, en tulevaisuudesta.
kaikis näis mä oon ihan yksin.
- yksinäisyys ei oo kauneutta.
Mä ajelehdin pitkin meren pohjaa enkä hengitä enää. Ne näykkii mun varpaita ja sormenpäitä,suolavesi kirvelee verisiä haavoja.Hait kuiskii mun korviin verisiä sanoja.
se mitä mä edellytän itteltäni on hukassa. se mitä mun vanhemmat edellyttää on myös. kyllä mä arvostan kouluttautumista, eteenpäin pyrkimistä, täysillä elämistä, yksilöllistä onnea; mutta ne ei jotenki tunnu mulle sopivilta.tik tak laulaa satuprinsessa laulussa "pienistä hyvistä hetkistä". niitä mulla on runsaasti. ne on korvaamattomia ja tehneet tähän elämään huomattavasti auringon pilkahduksia. silti sellainen pitkäkestoinen onnellisuus haiskahtaa. kyllähän mun tulisi olla kiitollinen, mutta nyt kaikki on vaan niin synkkää ja hämärää. ei sitä oiekin pysty näkemään mitään muuta, vaikka järki sanoisi, että onhan niitä parempia hetkiä.
sisinmässä mun suurin toive olisi rakastua. se olis muka sellanen ihmelääke joka parantais mua henkisesti ja fyysisesti. mä kokisin olevani jotain. niin ikään osa jotain, samalla tien näyttäjä ja riittävä. mä en vaan tunne sitä sillä tavoin. en mä halua, että joku tavallaa sortuisi muhun ja mun kummalliseen maailmaan, kun tarjolla olisi paljon kauniimpaa. koska mä oon näin epävarma itteni kanssa, se ajaa siihen etten mä edes olis valmis suhteeseen. mä jo haenkin ihan vääriä asioita siitä.
Ne on valmiita. Ne odottaa vaan sitä hetkeä. Ja kuunsäteet välähtää niiden hopeisissa kyljissä.
ja sitten mä aina ratkeen ihastumaan ja pettymään. uudestaan ihastumaan ja taas pettymään. "ai sä olitkin varattu" mä toivon, että joku korkeampi ilmottais että nyt tärppäis. mä en tavallaan tahtois ajautua tähän kehään, mutta silti mä teen sitä. kaava on aina sama, mutta pieni toive käsikirjoitus muutoksessa aina on. en kunnioita itseäni ja menen mukaan. tulenhan mä huomatuksi. eritoten jos ollaan juomassa. siks se viikonloppu lahdessa olis tehnyt terää.
Ja mä katson sitä sakeaa vettä ja haiden verisiä hampaita enkä halua enää.
mutta tällä kertaa niin ei käynyt. ei ahdistusta alastomana aamulla. ei morkkista masentuneena bussissa. ei lohtusyömistä löysässä oloasussa. vaan turvallisesti kotona.
En halua kuolla. Mä haluan elää.
ei sattunu mitään. aina yhtä yllättynyt olettamus. saman olen kokenut vain muutaman kerran ja sekin vuosi takaperin. tavallaan tiedostettu taka vasemmalle poistuminen. itsensä kunnioituksen merkki.
Ja sinisessä hämärässä mä nään ne jo: kultaiset auringonsäteet tanssii syvyydessä kuin holvikirkon käytävillä.
mä ajattelin yrittää. en tavoitella hedoismia tai uhrautua toisten tähden. mä haluun kuunnella mun sisintä. sitä, joka haluaa myös mussa itsessä pitää huolta musta.
kira poutanen - ihana meri
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti